Olin tullut töihin rautateille. En näe tarpeelliseksi kertoa koko elämäntarinaani, eikä se ketään kiinnostaisikaan, mutta muutama sana taustastani lienee kuitenkin paikallaan.
Kouluaikana olin ollut ahkera oppilas, ja omistin koululle koko nuoren elämäni: en usko, että 12 vuoden aikana jätin yhdetkään läksyt tahallani tekemättä. Vietin illat kirjojen ääressä ja tunsin opettajan terävän katseen pistävän niskassani. Näin painajaisia yllätyskokeista, joihin en ollut lukenut, sekä kokeista, joihin olin lukenut mutta en silti tiennyt vastauksia kysymyksiin. Olin varsinainen hikipinko, kuten menneet sukupolvet oppilastyyppiäni leikkisästi nimittivät.
Ylioppilaaksi olin kirjoittanut loistavilla arvosanoilla, kuten kaikki hikipingot, minkä jälkeen olin toki täyttänyt vanhempieni sekä opettajieni toiveet ja päässyt opiskelemaan erääseen maan johtavista yliopistoista. Opiskelin linjalla, joka yleisesti tunnustettiin kuuluvaksi eliittiin. Meiltä opiskelijoilta isänmaa odotti paljon, ja meistä tehtiin juttuja kiiltäväsivuisiin aikakauslehtiin, joiden sivuilla luettelimme tulevaisuudensuunnitelmiamme puvut päällä ja jakaukset suorassa. Linjaltamme oli vuosien varrella valmistunut moni tuleva yritysjohtaja, professori, liikemies ja poliitikko, ja lopulta samaan listaan sain minäkin nimeni. Valmistuttuani pääsin töihin ja sain oman tietokoneen, puhelimen ja karsinan avokonttorista. Tittelini oli nuorempi konsultti ja tehtäväni ratkaista asiakkaiden ongelmia. Olin löytänyt paikkani maailmassa, ja unelmani oli toteutunut.
Muutaman vuoden kuluttua kaikki oli muuttunut. Olin saanut lopullisesti kyllikseni asiakasprojekteista, toimituksista, palavereista ja ylitöistä, levottomista yöunista, illoista ja viikonlopuista konttorilla. Minulla ei ollut enää aikaa mihinkään, ja mitä raivokkaammin tein töitä, sitä kovempi oli kiire. Muistin silloin hämärästi urani alkuajat, jolloin tuntui hienolta edustaa yhtiötä, pukeutua solmioon ja kauluspaitaan, ja nousta neljältä lentääkseen aamukoneella Vaasaan asiakkaita tapaamaan. Silloin olin luullut olevani herra, nyt tiesin olevani orja. Ja katkerasti nauroin nuorelle, typerälle minälleni.
Päätin muuttua. Ensin tein työni huolimattomasti, sitten aloin myöhästellä ja ilmestyä töihin villapaidoissa ja risaisissa farkuissa, ja lopulta heitin kaiken läskiksi. Menin ja tulin miten tahdoin enkä edes yrittänyt tehdä töitä, saati saada valmiiksi määräaikoihin mennessä. Kollegani alkoivat katsoa minua kummallisesti, ja jos he puhuttelivat minua, pidin huolta että he haistivat hengessäni vanhan viinan. Haluan antaa tunnustusta työnantajilleni siitä, etteivät he katselleet tällaista menoa kovin kauaa. Väistämättä koitti se kirkas kevätaamu, jolloin esimieheni ennakolta ilmoittamatta kutsui minut huoneeseensa kehityskeskusteluun.
Hän sanoi:
- Huomenta, K. Menen suoraan asiaan. Kutsuin sinut tänne, koska työsuorituksissasi on ollut toivomisen varaa, ja haluan kuulla sinun näkemyksesi...
Keskeytin hänet:
- Teidän on tarpeetonta lukea mitään litanioita voidaksenne erottaa minut. Säästän teiltä sen vaivan, ja eroan itse. Joudutte vain kuuntelemaan, kun puhun suuni puhtaaksi. Muistatte varmaan alkuaikani täällä, jolloin olin palvelualtis siloposki: otittehan niistä ajoista kaiken irti. Jos pantaisiin pinoon kaikki kirjoittamani raportit ja selvitykset, jäisi Eiffel-tornikin toiseksi. Olen tehnyt työtä kuin muuli, mutta minua kutsutaan edelleen sukunimeltä. Minun jälkeeni tulleita on jo ylemmillä portailla, ja heitä kutsutaan syömään illallisia ja pelaamaan golfia johtoportaan seurassa. En tiedä miten suosio ja menestys on täällä tarkoitus saavuttaa, mutta ahkeralla työnteolla se ei ainakaan onnistu. Kuitenkin olette tutustuttaneet minut todelliseen maailmaan, mistä kiitän teitä. Olen mieluummin köyhä kuin sokea. Ja vielä yksi juttu. En halua työtodistusta enkä suositusta. Suositus teiltä olisi minulle yhtä kuin loukkaus.
Ja niin poistuin tuosta talosta viimeistä kertaa. Seisoin pitkään oven ulkopuolella ja katselin kadun vilinää. Mieltäni katkeroittivat hukkaan heitetetyt vuodet, mutta samaan aikaan sitä lohdutti juuri saavuttamani vapaus. Vannoin etten enää ikinä tuhlaisi elämääni turhuuksiin, joihin myös rahan tavoittelu kuuluu. Olin tehnyt virheen ja maksanut siitä nuoruudellani.
Niin päättyi eräs aikakausi elämässäni.
lauantai 15. elokuuta 2009
perjantai 14. elokuuta 2009
Matilda, 3
Ketään kansalaista ei Matildan valtakunnassa tuomittu menettämään vapauttaan, paitsi velkojen pantiksi tai rangaistuksena rikoksesta. Kerran vuodessa hänellä oli tapana ottaa vastaan näitä läänitystensä vähävaraisimpia ja kuunnella heidän armonanomuksiaan. Tässä tilanteessa Matilda soi anojalle huomionsa ja kuunteli tätä kuin vertaistaan. Ja jos hän kuuli tämän äänessä aitoa katumusta ja aitoa avuntarvetta, ja katsoi rangaistuksen olleen jo riittävä, otti hän kynän ja allekirjoitti: Matilda, Dei Gratia Si Quid Est, joka on Jumalan armosta. Matilda ei suonut armoaan hyväntahdon eleenä tai näyttääkseen jalolta muiden silmissä, vaan koska uskoi, ettei ilman armoa ollut Jumalan valtakuntaa. Se oli velvollisuus. Se, joka ei antanut armoa, ei myöskään itse sitä saisi.
Tuo päivä oli jälleen käsillä. Sitä varten Matilda pukeutui siniseen viittaan, jonka helmoja kultakirjailut reunustivat, painoi päähänsä helmikoristeisen hopeakruunun, ja nousi vaunuihin, jotka veivät hänet Vercellin palatsiin. Tie mutkitteli alamäkeen halki tiheän, vihreän metsän, jonka jättiläispuita Matilda oli pienenä pelännyt. Ohitettiin suuri, sammaleen peittämä kallio, jonka koloissa oli asunut mörköjä ja peikkoja. Ja sitten kuljettiin halki viljapellon, jonka keltaiset latvat olivat kohonneet kohti taivaita.
Alueen linnanherrat eivät mielellään olisi luopuneet laillisesta omaisuudestaan saamatta mitään vastineeksi. Mutta kukin heistä oli saanut käskyn lähettää 30 maaorjaa Matildan luokse. Houkutus oli suuri valita tähän joukkoon kaikkein huonoimmat ja heikoimmat työntekijät, mutta kokemuksesta tiedettiin, että se kreivi, joka näin teki, saattoi pian olla entinen kreivi. Niinpä Matildan vaunut saapuessaan Vercellin palatsille ohittivat monenkirjavan ihmisjoukon, joka oli jo odottamassa suurta tilaisuuttaan.
Matildakaan ei ollut innoissaan tästä päivästä. Huonosti nukkuneena hän oli väsynyt, ja hiostava kuumuus teki olon tympeäksi. Hän istui suuressa salissa aika epämukavalla tuolilla, ja kruunu painoi ikävästi päätä ja työnsi hiukset lyttyyn. Ihmisiä tuli hänen luokseen, mutta hän tuskin kuunteli, mitä he sanoivat, eikä armahtanut juuri ketään. Ja muistaessaan, että ilman armoa ei ole Jumalan valtakuntaa, hän alkoi armahtaa melkein kenet vain, joka hänen eteensä tuli. Siinä pääsi vapaaksi murhaajia, maantierosvoja ja huorintekijöitä. Matilda päätti pitää tauon ja syödä lounasta. Mutta saatuaan tietää, että tästä erästä oli enää yksi jäljellä, sanoi hän palvelijalle:
- Hyvä on. Ohjatkaa hänet sisään.
Ovesta ilmestyi pieni nainen, jonka hiukset olivat päässeet jo hiukan harmaantumaan. Kova työnteko ja sään armoilla olo olivat kuivattaneet hänen kätensä koppuroiksi ja painaneet hänen hartiansa kasaan. Yllään hänellä oli kulunut mutta puhdas maalaiskolttu, jonka alta pistelivät moneen kertaan paikkaillut nahkatossut. Toiset yrittivät tänne tullessaan tehdä itsestään kurjemman näköisen kuin olivatkaan: sitä vastoin tämä nainen halusi näyttää parhaimpansa. Kädet ristissä hän polvistui ja painoi otsansa lattiaan Matildan edessä.
Hänen kauppiasmiehensä oli hoitanut liiketoimensa huonosti. Velkojen kuittaamiseksi hän oli menettänyt kaiken omaisuutensa, ja lisäksi heidät molemmat oli myyty työläisiksi Corniglion kreiville. Jäljellä oleva velka laskettiin kuitattavaksi 12 vuoden työllä. Miehen terveys ei ollut kestänyt, vaan hän oli saanut keuhkotaudin ja kuollut. Myös vaimo oli sairastanut sen, mutta jäänyt henkiin. Vaimo pyysi Matildaa mitätöimään puolet jäljellä olevasta velasta. Muuten hän ei loppuelämänsä aikana pystyisi suorittamaan velkaa, jota ei ollut itse tehnyt.
Matilda sanoi palvelijalle:
- Saattakaa tämä rouva itäsiiven vierashuoneisiin. Räätälin pitää tulla paikalle ja ottaa hänestä mitat uutta pukua varten.
Hän kirjoitti kreivi Cornigliolle viestin, jossa ilmoitti vaimon olevan vapautettu veloista, ja käski häntä osoittamaan tälle naiselle talon kohtuullisella viljelysalalla. Allekirjoittaessaan: Dei Gratia Si Quid Est, Matilda tunsi, kuinka Jumala hymyili hänelle.

Matilda, 2
Matildan varhaisimmassa muistikuvassa esiintyi hänen äitinsä, joka piti tytärtään sylissä ja lauloi tälle hiljaisella äänellä, silittäen tämän hiuksia ja poskia. Matilda oli nähnyt yllään puiden oksat ja ihmetellyt taivaan pilviä. He olivat istuneet puutarhassa, joka yhä vihersi linnan vieressä.
Äiti oli ollut pitkä, vaalea ja kaunis nainen, ja pitänyt kauniita pukuja, jotka ulottuivat maahan saakka. Kerran illallisella, jonne oli kutsuttu vieraita ja jossa Matildakin oli ollut läsnä, äiti oli varoittamatta huutanut jotakin ja paiskannut viinipikarin takkaan. Hän oli lyönyt veitsen voimalla tammipöytään, ja tehnyt samalla omaan käteensä syvän haavan. Hirveitä, käsittämättömiä kirouksia oli vyörynyt äidin suusta äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Oli tarvittu kolme miestä raahaamaan hänet ulos.
Samanlaiset kohtaukset alkoivat toistua epäsäännöllisin väliajoin. Äiti oli yhä enemmän ollut omassa kulmahuoneessaan, tornin juuressa. Joskus hän istui hiljaa ikkunan ääressä eikä vastannut sen paremmin puhutteluun kuin kädestä pitämiseenkään. Joillain kerroilla hän itki niin, ettei sanoista saanut selvää. Joskus kuultiin tornista hänen kiljuntaansa, ja kutsuttiin munkkeja krusifikseineen ja pyhine vesiastioineen. Äiti saattoi nukkua viikkokausia, eikä Matildaa päästetty hänen luokseen lainkaan. Mutta joskus hän ilmestyi alas, kulki puutarhaan ja istui siellä pitkiä aikoja katsellen kaukaisuuteen.
Eräänä aamuna isä oli vienyt Matildan torniin. Käytävillä oli ollut paljon ihmisiä, kaikki aivan hiljaa. Huoneessaan äiti oli maannut sängyllä täysissä pukeissa, liikkumatta, silmät suljettuina, näyttäen rauhalliselta. Matilda oli itkenyt, mutta isä lohdutti ja sanoi, että äiti oli nyt onnellinen. Pian äiti istuisi taivaassa pilven päällä, eikä hänen enää tarvinnut huutaa. Vasta kuolemassa oli tämä levoton, riivattu sielu löytänyt rauhan.
Isän kuoltua Matilda oli mennyt naimisiin vähäpätöisen ritarin kanssa. Sulhasehdokkaina olivat olleet kaikki Italian arvostetut poikamiehet, mutta sellaisen ottaminen olisi merkinnyt Montecastelon omaisuuden siirtymistä vieraisiin käsiin. Matilda oli ollut onnellinen nuoren ritarinsa kanssa: tällä oli ollut lempeä katse, vahvat käsivarret ja viisas sydän. Yhdessä he olivat tehneet retkiä ylös rinteisiin, uineet viileissä lammissa ja ampuneet lintuja varsijousilla. He olivat ottaneet ratsut ja lähteneet kiertämään niillä laaksoa, ja yrittäneet karistaa kannoiltaan henkivartiokaartin ritarit, joiden tehtävä oli seurata nuorta pariskuntaa kaikkialle. Mutta eräältä talviselta metsästysretkeltä nuori ritari oli palannut haavoittuneena, kun susi oli päässyt liian lähelle ja raadellut hänen toisen jalkansa pahoin. Viikon päivät hän oli kärsinyt vuoteenomana kiduttavia tuskia Matildan rukoillessa hänen vieressään. Mutta rukoukset eivät auttaneet, vaan nuori ritari oli heittänyt henkensä.
Nuorella iällä oli Matilda jo haudannut isänsä, äitinsä ja miehensä, ja rukoili itselleenkin samaa kohtaloa. Hän sulkeutui huoneeseen, samaan jossa äiti oli viettänyt viimeiset vuotensa, ja vannoi poistuvansa sieltä vain Herran luokse. Mutta päivät seurasivat toisiaan, talvi muuttui kevääksi, eikä mitään tapahtunut. Vähitellen Matilda ymmärsi, että hänen osansa oli elää. Hän päätti keskittyä herttuattaren tehtäviin, eikä mennyt uusiin naimisiin. Hän oli vuosisataisen perinnön vartija, eikä hän luopuisi siitä vapaaehtoisesti, yritettiin se sitten ottaa myrkyttämällä hänet tai viemällä papin eteen.
Ja nyt varttuneella iällä Matildalla oli käsissään omaisuus, joka oli monin verroin suurempi kuin se, jonka hänen isänsä oli 33 vuotta sitten jättänyt jälkeensä.

maanantai 10. elokuuta 2009
Matilda
Montecastelon herttuatar Matilda oli mahtavin nainen Firenzestä pohjoiseen ja Venetsiasta länteen. Hän omisti kokonaisia laaksoja, joita peittivät maatilat, viinitarhat ja viljelykset. Hän omisti tehtaita ja ompelimoita ja tuotti suuren osan Toscanan kuuluisasta oliiviöljystä, joka tunnettiin Euroopan toreilla ja kauppaloissa Ranskaa ja Flanderia myöten. Kymmenet kylät ja kaupungit maksoivat veroa omille kreiveilleen, jotka puolestaan maksoivat veroa Matildalle. Hänelle uskollisuuttaan vannoi kolme ritarirykmenttiä ja viisi pataljoonaa jousimiehiä, jotka hän saattoi milloin tahansa kutsua koolle suojelemaan alamaisiaan ja omaisuuttaan.
Kaikista niistä asuinpaikoista, joita Matildalla oli käytössään, viihtyi hän parhaiten Montecastelon linnassa. Ajan oloihin verraten linna ei ollut kooltaan suuri eikä kovin ylellinen. Kuitenkin sillä oli erityinen paikka Matildan sydämessä. Täältä, jyrkän vuorenrinteen sivulta näki eteensä avautuvan syvän ja vihreän laakson, jonka laitamat värisivät lempeästi iltapäivän autereessa, ja vuorten ruskeanrosoiset huiput piirtyivät kirkkaina sinitaivasta vasten. Tämä maisema, kastanjapuiden ja villiruusujen lempeä tuoksu, pensaita heilutteleva vuorituuli sekä lintujen aamuinen viserrys veivät Matildan ajatukset takaisin lapsuuteen, josta suurimman osan hän oli viettänyt täällä.
Saman maiseman oli nähnyt jo hänen esi-isänsä yksitoista sukupolvea sitten, tultuaan tovereineen vuorten takaa pohjoisesta ottamaan osansa niistä aarteista, joita tällä maalla oli tarjota. Muuta omaisuutta hänellä ei ollut mukanaan kuin miekka ja kypärä, joita yhä säilytettiin tammiarkussa linnan tornissa. Tässä laaksossa hän oli surmannut matkustavan orjakauppiaan, valinnut hänen vankiensa joukosta kauneimman naisen ja kutsunut tätä vaimokseen. Ja tälle paikalle vuoren rinteeseen, jota oli mahdoton yllättää tai valloittaa mistään suunnasta, hän oli rakentanut kivestä hökkelin ja kutsunut sitä linnaksi. Niin alkoi Montecastelon historia. Seuraavat sukupolvet, joilla oli enemmän varoja ja sivistystä, olivat rakentaneet linnan uudelleen, vastaamaan nimeään paremmin.
Viimeisellä vuoteellaan maatessaan hänen isänsä, Montecastelon herttua Kaarle neljäs, oli lausunut Matildalle nämä sanat:
- Rakastan sinua enemmän kuin veljenpoikiani vihaan. Tiedän, että sinussa on enemmän älyä ja sydäntä kuin heissä yhteensä. Teen siis sinusta perilliseni. Oikeastaan minua loukkaa, että joudun erikseen ilmoittamaan julki sen, mikä itselleni on itsestään selvää. Olethan ainoa avioliitosta syntynyt lapseni. Tietenkin joudun jättämään jotakin serkuillesikin. He saavat muutamia linnoja läänityksineen, pari kaivosta ja muuta pientä. Juuri riittävästi, etteivät he saa laillista oikeutusta julistaa sotaa sinulle. Siitä huolimatta, sinun tulee varautua kaikkiin mahdollisiin juoniin heidän taholtaan. Mutta tuskin sinä minun neuvojani tarvitset. Onhan hyvä Luoja suonut sinulle paljon enemmän lahjoja kuin minulle konsanaan.
Ja Matilda, silloin juuri ja juuri aikuinen, oli vastannut:
- Älä alenna itseäsi Herran edessä. Se ei ole meidän ihmisten tehtävä. Tiedät että rakastan sinua suuresti. Sinulle kuuluu kiitos kaikesta, mitä meillä on, ja kaikesta, mitä minä olen. Rukoilen puolestasi yötä päivää. Rukoilen, että saisit elää ikuisesti.
Seuraavana päivänä isä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Isän kuolemasta oli nyt kulunut 33 vuotta. Sen jälkeen 33 kertaa olivat vuorten huiput saaneet valkoisen peitteen, ja 33 kertaa ne olivat siitä vapautuneet. 33 kertaa oli munkki Gregorius Montecastelon luostarista tullut sytyttämään pääsiäisen suitsukkeet linnan juhlasaliin, ja 33 lammasta oli teurastettu jouluateriaa varten.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Kaksi patsasta
Seuraavan kerran tavatessamme oli kylmä, harmaa ja hiljainen ilta. Mutta koska oltiin jo keväässä, ei ollut vielä pimeää. Kuljimme autioilla puistokäytävillä ja suuntasimme ylämäkeen. Puiden tummat rangat seisoivat rivissä polun reunoilla, ja niiden vanhat lehdet lojuivat jätteenä märällä, mustalla ruohikolla. Siellä täällä näkyi likaisia, sateen kiduttamia lumikasoja.
Käytävä vaihtui portaiksi, joita Eevan pitkä hame viisti joka askeleella. Tulimme polun päähän näköalapaikalle josta joku patsas katsoi yli kaupungin sataman. Sadepisaroita putoili sumun läpi. Nojasimme kaiteeseen ja näimme lamppujen valot alhaalla. Sumu peitti vastarannan. Otin Eevaa kädestä ja hän painautui heti lähemmäksi. Hän oli odottanut tätä yhtä paljon kuin minäkin. Kiersin käteni hänen samettisen vyötärönsä ympäri ja hän nojasi päänsä olkaani vasten. Upotin poskeni Eevan hiuksiin. Ne tuoksuivat sateelta. Niin meistä tuli kaksi patsasta, jotka vieri vieressä vartioimme satama-allasta, jossa talven viimeiset jäälautat kävivät kuolinkamppailuaan.
Rakkautta on verrattu shakkiin, johtuen ehkä niistä kaikista siirroista joilla on mahdollista tehdä valloituksia, lukemattomista eri strategioista jotka kuitenkin jakautuvat vain muutamaan pääryhmään, tai siitä että niin shakissa kuin rakkaudessakin suurimmat mestarit ovat niitä, jotka kykenevät yhdistelemään tunnettuja strategioita ennen näkemättömillä tavoilla. Mutta itselleni rakkaus on lähempänä Monopolia. Joka kierroksella heitetään noppaa ja mennään vähän eteenpäin. Joka kierroksella myydään ja ostetaan, voitetaan tai hävitään. Ja kun on kerran johonkin ruutuun päästy, ei takaisin ole enää asiaa. Mennään aina vain eteenpäin, kunnes tullaan upporikkaiksi, tai rahat loppuvat kokonaan.
Rakkaudessa ja monopolissa heitetään noppaa ja mennään aina vain eteenpäin. Joskus kierrokseen kuluu aikaa enemmän ja joskus vähemmän. Nyt olin käyttänyt kaksi vuoroa, ja kahdella nopan heitolla saanut omakseni Eevan. Sillä vaikka emme siellä patsaan juurella edes suudelleet, tiesin että Eeva oli nyt minun. Niin tiukasti hän puristi kättäni ja painautui kohti kylkeäni, kun kävelimme mäeltä alas. Kun alhaalla pysähdyin ja mitään sanomatta lähdin oikealle, hän tuli sinne vierelläni: jos olisin mennyt vasemmalle, hän olisi tullut sinnekin. Huumaava vallan uute kutitteli kirpeänä suonissani.

lauantai 2. toukokuuta 2009
Isoisäni isä, 2
Eräänä samanlaisena, kuumana ja pitkästyttävänä päivänä, ja meren vieläkin kiillellessä tyynenä, jotain uutta ja outoa hiipi tämän tylsyyden keskelle, kun terävimpiin korviin kantautui hyvin vaimeaa kohinaa. Tulematta mistään suunnasta se ikään kuin leijui ilmassa, ja olisi yhtä hyvin voinut olla helteen tylsistyttämän mielikuvituksen tuotetta. Vähitellen ääni voimistui, ja siitä alkoi erottua loisketta, kuin raskaita esineitä olisi heitelty veteen jossain näkymättömissä. Kannella vallinnut tympeä joutilaisuus kaikkosi, kun äänen olemassaolo varmistui ja miehet alkoivat arvuutella sen aiheuttajaa. Kuka odotti näkevänsä merihirviön, kuka merirosvoja, kuka kiinalaisen laivaston karkottamassa pahoja henkiä kimpustaan.
Lopulta nähtiin kaukana tummia möykkyjä nousemassa pintaan ja uppoamassa taas, ja metelille saatiin selitys. Isoisäni isä näki aitiopaikalta, kuinka valaat tekivät jokavuotisen vaelluksensa tropiikista kohti Etelämannerta. Parven lähestyessä pärske ja loiske yltyivät korvia huumaaviksi, vesisuihkut nousivat kohti taivasta, ja nuolenpäiden muotoiset pyrstöt välähtelivät pinnan yllä. Välistä joku riehakas yksilö hyppäsi kokonaan pinnan ylle ja läjähti voimalla alas. Valaiden liike sai myös ilman liikkumaan, ja sekoitti siihen syvyyksien raitista viileyttä. Kärjessä kulkevaa johtajavalasta seurasivat yhä levenevät rivistöt, ja tämä muodostelma tuli suoraan kohti. Lähelle päästyään valaat vuoron perään sukelsivat pinnan alle alittaakseen laivan. Kirkkaassa vedessä oli helppo nähdä valaiden tummat ruhot, kun ne liukuivat äänettöminä pinnan alla, jotkut aivan matalalla, jotkut syvemmällä. Noita valtavia eläimiä oli varmasti satoja, ja jokainen niistä, siltä tuntui, oli tätä laivaa isompi, jättiläismäinen säkki täynnä raakaa voimaa. Vanhemmat merimiehet syljeskelivät ja mutisivat epäluuloisina ja hermostuneina ties mitä kirouksia. He olivat näet olleet aikanaan valaanpyyntialuksilla, ja pelkäsivät nyt joutuvansa tilille kaikista tekemistään murhista. Mutta valaat eivät olleet kostonhimoisia tai vihaisia, vaan menivät välinpitämättöminä menojaan. Ne katosivat ensin näkyvistä, sitten kuuluvista, ja lopulta jäljellä olivat vain hiljaisuus ja auringon paahde.
Neljännen päivän aamuna tuuli jälleen virisi, ja päästiin liikkeelle. Tuota pikaa selän takaa horisontista alkoi nousta pilviä mustana muurina, ja kuultiin voimistuvaa ukkosen jyrinää. Iltaan mennessä oli noussut myrsky. Yhtä merten vitsausta seurasi nyt toinen, ja kun uusi mahti oli päässyt vuorostaan esittäytymään, ei se halunnut jäädä edeltäjäänsä vähäisemmäksi. Tietenkin oli myrsky näistä kahdesta raskaampi voimille, ja saattoi laivan miehistöineen välittömään hengenvaaraan. Laivan tiivisteet joutuivat koville, ja rakenteisiin aukesi uhkaavia repeytymiä, joita kiireesti paikattiin tervalla. Vesi tunkeutui sisään kaikkialta ryöppyinä, tihkumalla ja valumalla. Painolastia siirreltiin ruuman puolelta toiselle ja vettä kannettiin ulos sanko kerrallaan, laivan heittelehtiessä äkkiarvaamattomasti.
Päivä toisensa jälkeen valkeni harmaana kuohuvan aallokon velloessa. Vesi ryöppysi yli kannen, ja valtavat aallot seurasivat toistaan kallistellen laivaa milloin jyrkästi alaspäin, milloin suoraan ylös kohti harmaita pilviä. Aina kun joku oli tuntevinaan myrskyssä laantumisen merkkejä, se saikin uusia voimia, ja yltyi taas. Viikossa neljä miestä oli huuhtoutunut yli laidan. Kurssin piti olla kohti koillista, mutta oli mahdotonta tietää mihin suuntaan oli todella edetty, ja kuinka paljon, koska aurinko ja tähdet eivät olleet näyttäytyneet moneen päivään.
Miehistön kajuuttoihin johtavaan syvennykseen huuhtoutui kummallinen kala. Se oli lihava, melkein pyöreä, sen silmät olivat kirkkaan keltaiset, ja sen mustissa, suomuttomissa ja limaisissa kyljissä kiilteli hieman vihreää sävyä. Lojuessaan liikkumattomana kala näytti paisuvan entistä muodottomammaksi, ja silmät pullistelivat kuopissaan. Se levitti ilmaan pilaantunutta löyhkää, joka saa ihmisen voimaan pahoin ja pelkäämään kuolemaa. Joku yritti potkaista kalan takaisin mereen, ja yhdestä ainoasta kosketuksesta se räjähti, levittäen haisevat sisälmyksensä pitkin käsiä, jalkoja, vaatteita ja kasvoja. Se oli syvänmeren kala, joka matalampaan veteen jostain syystä joutuneena oli alkanut paisua, kun sen sisäinen paine ei ollut enää saanut vastinetta ulkoapäin.
Ei tiennyt hyvää, että meri sylki syvyyksistään tällaisia hirviöitä, joita ei ollut tarkoitettu ihmisen silmän nähtäväksi.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Isoisäni isä
Silloin elettiin vielä purjelaivojen aikaa.
Isoisäni isä oli lähtenyt maailmalle hyvin nuorena, ja oli tämän sattuessa jo kokenut merenkävijä, vaikkei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä. Hän oli pestautuneena brittiläiseen kauppalaivaan, joka oli tuonut lastin silkkiä ja seetripuuta Shanghaista Sydneyhin. Siellä satamayhtiö purki lastin, rahtimaksu suoritettiin, ja miehille jaettiin palkkarahat, joita he hajaantuivat tuhlaamaan. Vaikka Sydney oli siihen aikaan vielä pieni kylä, jossa ei ollut yhtään kivirakennusta, niin kapakoita ja ilotaloja riitti siellä joka hökkeliin. Kaikki eivät vielä olleet ehtineet päästä eroon rahoistaan, kun jo saatiin uusi rahti, tällä kertaa Callaon satamaan, Perun rannikolle. Rahti lastattiin, vesi- ja ruokavarastot täytettiin äärimmilleen, ja edellisen purjehduksen tuomat vauriot korjattiin kiireellä kuntoon. Normaalisti joka satamassa lähti omille teilleen osa miehistä, joiden tilalle täytyi sitten palkata uusia, mutta täällä ei ollut sitä ongelmaa: kukaan ei halunnut jäädä tähän syrjäiseen ja vaaralliseen maahan, jonne siihen aikaan joutuivat vain karkoitetut rikolliset. Alle kolmen vuorokauden kuluttua saapumisesta ankkuri nostettiin uudestaan, ja alkoi pitkä purjehdus halki Tyynen valtameren.
Tällaisen matkan oli senaikaisilla purjelaivoilla tarkoitus kestää noin kuukauden päivät. Viikon verran purjehdittiinkin hyvässä säässä, ja matka edistyi nopeasti: ohitettiin Uusi-Seelanti ja muita, pienempiä saariryhmiä. Mutta sitten tuuli hävisi ja alus jäi paikalleen, keskelle tyyntä, rannatonta ulappaa.
Siinä tyvenessä aika pysähtyi kokonaan. Meri lepäsi äänettömänä ja rasvatyynenä, ja oltiin niin kaukana rannikoista, ettei ollut lokkejakaan kirkumassa: hiljaisuuden rikkoivat vain kärpäset. Tunnelma oli kärsimätön, laiska ja tympeä. Päivisin porottava aurinko teki oltavat sietämättömiksi niin kannella kuin sen allakin. Ilta toi helpotusta kuumuuteen, mutta aamulla herättiin taas uuteen hiostavaan, laiskaan ja tympeään päivään. Aika oli pysähtynyt, eikä voinut kuin odottaa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)